|
Oli varhainen aamu 11. lokakuuta 1998
Espoossa. Toimittaja Pirjo Kauppinen kasasi kotonaan vuodevaatteita
syliinsä ja lähti viemään niitä alakertaan. Vahingossa hän astui
lakananreunalle ja horjahti äkkiä kaatuen kierreportaisiin. Pirjo yritti
pudotessaan tarttua kaiteeseen, mutta ei saanut siitä otetta. Hurja syöksy
päätyi portaiden juurelle, johon hän jäi makaamaan.
Aviomies Jari kuuli putoamisen äänet ja ryntäsi alakertaan. Hän yritti
korjata Pirjon asentoa, mutta kuuli vain heikon äänen: "Älä siirrä,
älä koske! Nyt lähti liike ja tunto jaloista."
Jari säntäsi puhelimeen ja soitti paikalle ambulanssin. Kun se saapui,
Pirjon hengitys oli jo lamaantumassa. Hän oli vielä puoliksi tajuissaan ja
tunsi ambulanssin tärisevän kyydin matkalla sairaalaan. Ystävällinen
hoitaja kuiskasi korvaan: "Olen nukkumatti, nuku ihan rauhassa."
Pirjo leikattiin vielä samana päivänä Töölön sairaalassa. Lääkärit näkivät
tilanteen vakavuuden ja tekivät ensidiagnoosin: Pirjon selkäydin oli lähes
katkennut. Mitkään viestit eivät kulkeneet aivoista seitsemättä
nikamaa alemmas. Vamma aiheutti myös keuhkojen
lamaantumisen. Pirjon lonkka avattiin ja sieltä siirrettiin omaa luumassaa
kaulan etupuolelta kaularangan murtumakohtaan kuudennen ja seitsemännen
nikaman väliin. Tueksi laitettiin titaanilevy.
"Vaimonne tulee viettämään loppuelämänsä neliraajahalvaantuneena
hengityskoneessa", järkyttynyt Jari sai kuulla monta tuntia kestäneen
leikkauksen jälkeen.
Nyt lähes neljä vuotta onnettomuuden jälkeen 40-vuotiaan Pirjo Kauppisen
vaiheet ovat tulleet tutuiksi monelle suomalaiselle. Pyörätuolissa istuvan
Pirjon pirteä olemus on välittynyt koteihin "Helmi"-televisio-ohjelmasta
(aluksi nimeltään "Naisten makasiini"), jota hän juonsi kahden
vuoden ajan.
Tapasin Pirjon ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten syksyllä, kun teimme
yhdessä televisio-ohjelmaa. Pirjossa oli vahvaa välittömyyttä ja
positiivisuutta, vaikka oikea käsi oli onnettomuuden jäljiltä vielä
lamaantunut ja ylävartalon liikkeet epävarmoja. Hän katsoi suoraan silmiin
ja osasi suhtautua huumorilla asioihin. Yhteistyömme käynnistyi
mutkattomasti. Tapaamisistamme tuli säännöllisiä ja ne johtivat
ystävyyteen.
Ennen onnettomuutta Pirjo oli tuttu televisionkatsojille myös juontamastaan
"Divaani"-sisustusohjelmasta sekä
"Ei koskaan sunnuntaisin" -sarjasta, jossa hän esiintyi Markku
Veijalaisen parina. Ennen tv-uraansa Pirjo oli työskennellyt muun muassa
naistenlehden toimittajana ja paikallisradion päätoimittajana. Hän harrasti
pesäpalloa, rakasti tanssimista, ratsastusta, kauniita vaatteita ja korkeakorkoisia
kenkiä.
Kauneus, estetiikka ja esiintyminen ovat aina olleet Pirjolle tärkeitä.
"Hän leikki prinsessaa jo kolmevuotiaana", Pirjon sisar Päivi
Qvarnström sanoo. "Hän myös nappasi herkästi hyppynarun pään
mikrofoniksi ja esiintyi ihmisille pihassa tai kauppareissulla."
Pirjon äiti Liisa Karttunen muistaa, kun Pirjo näytti teatterissa viikkoa
ennen onnettomuutta korkeakantaisia, kauniita nilkkureitaan. "Hän
sanoi, että nyt meni vähän överiksi, mutta kun
nämä ovat niin kauniit." Näyttelijä Satu Silvo kuvaa ystäväänsä
aidoksi blondiksi, joka rakastaa kaikkea naisellista. "Onnettomuus on
vain kasvattanut Pirjon naisellisuutta ja valovoimaisuutta", Silvo
sanoo. "Kun hän hyväksyi heikkoutensa, siitä tuli hänelle mieletön
vahvuus."
Pirjolla on myös loistava huumorintaju. "Hän pystyy nauramaan
itselleen. Ehkä rankka itseironia oli se, mikä piti hänet kasassa pahimman
yli", toimittajakollega Marika Makaroff
kertoo. "Hääjuhlissani Seurasaaressa hän järjesti vauhtia iltaan
islanninhevosella ratsastaen."
Kun ihminen joutuu pyörätuoliin, on tavallista, että tukijoukot harvenevat.
Pirjon kohdalla kävi toisin. "Hänen ympärillään on vahva turvaverkko
ja ystäviä on tullut viime vuosien aikana myös lisää", Pirjon äiti
kertoo. Ystävät ja perhe pitivät myös huolta siitä, ettei aika sairaalassa
tullut pitkäksi. Työkaverit antoivat tehtäviä: hän sai pohtia uusia
televisiosarjoja ja ohjelma-aiheita. Ystävät järjestivät Pirjolle
sairaalaan kasvo- ja käsihoitoja. Välillä hänen luonaan kävi ystävän
järjestämä lymfa- ja NLP-terapeutti, kerran jopa
henkilökohtainen hammaslääkäri ja kampaaja.
Sairaalasta Pirjo siirtyi vuoden 1999 alussa helsinkiläiseen Käpylän
kuntoutuskeskukseen. Kolmen kuukauden rankka kuntoutus tuotti tulosta: hän
oli mennyt kuntoutukseen puoliksi selällään maaten, niska tuettuna.
Kotiutuessaan Pirjo kykeni jo liikkumaan pyörätuolilla sisätiloissa. Hän
oli myös aloittanut työnteon. Siinä suureksi avuksi olivat kännykkä ja
kannettava tietokone, joiden avulla hän pystyi työskentelemään missä
tahansa.
Fysiatrian erikoislääkäri Eija Ahoniemi on hoitanut Pirjoa vuodesta 2000
alkaen. "Hän on poikkeuksellinen nainen", Ahoniemi sanoo.
"Vain muutama prosentti yhtä vaikeasti vammautuneista naisista palaa
työelämään. Pirjo on esimerkillään rohkaissut muita ja kaatanut
raja-aitoja." Vuoden 2001 alusta alkaen Pirjon henkilökohtaisena
avustajana toiminut 20-vuotias Maarit Mäenrinta viettää Pirjon kanssa viisi
päivää viikossa. "Vaikka hänellä olisi kuinka paljon kipuja hän ei
koskaan kiukuttele tai valita", Maarit kertoo.
Maaliskuun lopussa 1999 Pirjon oli aika palata takaisin kotiin perheen
pariin Espoon Westendiin, jossa odotti uusi,
yksikerroksinen asunto. Vasta nyt hänelle selvisi lopullinen avuttomuus ja
täydellinen riippuvaisuus muista ihmisistä. Käsien, hartioiden ja pään
alueen lihasvoimaa hän saattoi kyllä ylläpitää ja voimistaa, mutta
kävelemään hän ei koskaan kykenisi.
Millaisia ensimmäiset viikot sairaalassa olivat?
Pirjo: Päivä ja yö sekoittuivat teho-osastolla toisiinsa. Valot paloivat
koko ajan ja ympärillä oli kuhinaa. Happimaski painoi nenään verta vuotavan
haavan, niskaa en saanut liikuttaa. Tunsin olevani joku muu: outo, sairas,
vaaleanpunaisessa sairaala-asussa makaava emakko, jota käydään
"röhkittämässä", jotta keuhkoja vaivaava lima saadaan ulos. Oli
vaikea tajuta, miten paljon asiat olivat äkisti muuttuneet. Aluksi en
hyväksynyt tapahtunutta. En halunnut nähdä itseäni peilistä. Toivoin, että
koko teho-osasto palaisi, jotta saisin kunniallisen lopun. Vaivuin
puolittaiseen hämäryyteen, jonka katkaisivat satunnaiset muistikuvat. Aina kun avasin silmäni Jari oli paikalla tai soitti.
Tuntuiko elämä epäoikeudenmukaiselta?
Pirjo: Ajattelin, ettei tämä voinut olla totta. Perheemme oli ollut
samanlaisessa tilanteessa kuin niin moni lapsiperhe nykyään. Kaikki se työntohina ja täydet kierrokset. Joskus
merenrannalla kävellessäni mietin, että muullakin tavalla voisi elää.
Muutos kyllä tuli, mutta eri tavoin kuin odotimme. Puolitoista viikkoa
onnettomuuden jälkeen lapset tulivat ensivierailulle sairaalaan. Valitsin
kasvoilleni iloisimman värisen happinaamarin ja koetin näyttää pirteältä.
Oskari yritti olla urhea ja kyseli laitteista, Fiia
istui vain hiljaisena vieressäni. Kun perhe oli lähtenyt
tajusin, että on pakko yrittää jaksaa lasten ja Jarin takia. Mielialani
kuitenkin heilui ylös ja alas.
Mikä muuttui eniten?
Pirjo: Onnettomuus pysäytti minut ensimmäistä kertaa elämässäni. Kiire
loppui siihen. Fiia oli ensimmäisellä luokalla
koulussa ja Oskari päivähoidossa. Jarin toimittajan työssä riitti
haasteita. Joskus ennen onnettomuutta kyllä ajattelin, että vauhtia
kannattaisi hiljentää. Käytännössä se tietysti muutti montakin asiaa.
Koitko olevasi taakka lähimmäisille?
Pirjo: Aika usein. Tunteet vaihtelivat
ylireippaudesta totaaliseen lohduttomuuteen. Oli paitsi opeteltava
pyytämään apua, myös nieltävä osa tarpeistaan. Oli vaikeaa oppia nöyrtymään
ja elämään muiden autettavana. Tunsin itseni hyödyttömäksi. Ainoat
valopilkut ahdistuksessa olivat Jarin, ystävien ja sukulaisten tiheät
käynnit ja lasten tekemä, kattoon liimattu taideteos, johon oli kiinnitetty
syksyn lehtiä ja raapustettu teksti: "Parane pian äiti."
Avuttomuuden tunne oli varmaan lamauttava.
Pirjo: Kun alussa esimerkiksi suihkuun pääsemiseksi tarvitsin kolmen naisen
apua, se oli kova paikka. Toisina päivinä sukelsin murheen alhoon, toisina
päällimmäisenä oli syvä kiitollisuus ja ilo rakastetuksi tulemisen
tunteesta.
Elättelin koko ajan toivoa ja ajattelin, että minusta oli tehty väärä
diagnoosi. En halunnut uskoa, että työt on osaltani tehty ja joutuisin
sairaseläkkeelle ja pyörätuoliin. Uskoin vielä nousevani jalkeille.
Missä vaiheessa aloit ymmärtää, kuinka vakavasti oli käynyt?
Pirjo: Vasta vuoden 1999 alussa kun olin Käpylän kuntoutuskeskuksessa.
Kysyin luottohenkilöltäni, fysioterapeutti Tuula Raitalalta, onko kukaan,
jolla on sama vaurioaste kuin minulla, ikinä lähtenyt Käpylästä kävelevänä.
"Ei", kuului armoton, mutta rehellinen vastaus. Itkin koko illan.
Olin kuitenkin samaan aikaan kiitollinen, ettei Tuula valehdellut.
Miten työnantaja ja työkaverit suhtautuivat?
Pirjo: Hienosti. Sain paljon tukea. Marika Makaroff
ja Satu Silvo kävivät harva se päivä sairaalassa. Varsinainen valopilkku
oli työkavereiden vierailu sairaalassa joulun 1998 alla. Juha Tynkkynen,
Saku Tuominen, Peter Nyman, Ruben Stiller, Roope
Lehtinen, Vesa Turunen ja Santtu Luoto lauloivat tuttuja sikermiä sekä
pienen ranskalaisen laulun, jota itselläni oli ollut tapana esittää
juhlatunnelmissa. Tarjosin pojille lääkekonjakit, ja he ojensivat minulle
olkilyhteen, jonka sisällä pesi pieni punatulkkumaskotti. "Tervetuloa
takaisin töihin heti, kun voimat antavat myöten", he sanoivat. Kun ovi
sulkeutui, puhkesin lohduttomaan itkuun. Samalla tajusin ihmeen helpottavan
asian: sen, että olisin tervetullut töihin myös pyörätuolissa.
Milloin taas nautit elämästä edes hitusen?
Pirjo: Olin ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoilla kuukauden kuluttua
onnettomuudesta. Jari oli jo edellisenä kesänä varannut liput Eric Claptonin konserttiin Helsingin Hartwall Areenalle.
Halusin sinne ehdottomasti, vaikka pystyin tuskin kuiskaamaan. Hjallis
Harkimo järjesti aition, jonne pääsi pyörätuolilla. Mukaan tulivat lääkäri
ja hoitaja. Hyvien ystävien seurassa ja upean tunnelman siivin selvisin
vain yhden särkylääkkeen ja kuohuviinin voimalla.
Entä sairaalan ja kuntoutuksen jälkeen, mikä oli vaikeinta?
Pirjo: Kotona osa energiasta valui byrokratiaviidakkoon, jossa yritin
selvittää uusia oikeuksiani ja velvollisuuksiani. Kirjoitin pinoittain
anomuksia, selvitin arkisen elämän uudelleenjärjestämiseen liittyviä seikkoja.
Tarvittiin kymmeniä ja taas kymmeniä puheluja asioiden selkiyttämiseksi ja
kuntoutustuen saamiseksi.
Vietitte kesän 1999 perheen kanssa meren rannalla Espoossa.
Pirjo: Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, istuin pyörätuolissa peiton
alla ja katsoin, kun lapset pärskivät innoissaan meressä. Yritin nauttia
kesästä, mutta avuttomuuden tunne ja jäätävä polte, sisäinen palelu,
piinasivat lähes päivittäin. Minulla oli myös jatkuvasti pientä kuumetta ja
ristiselän poltteita.
Kadehditko koskaan terveitä?
Pirjo: Samana kesänä heinäkuussa Porin Jazzeissa tunsin ensimmäistä kertaa
elämässäni kateutta, kun katselin lyhythameisia, kevyissä sandaaleissa
pyörähteleviä naisia. Häpesin pyörätuoliani ja tunsin olevani pieni,
säälittävä mönkiäinen. Myös oman ruumiin muutokset ahdistivat. Jalat
muuttuivat tikuiksi ja vatsa pömpötti. Ihon pintatunto rintakehän
alapuolelta pysyi poissa.
Oliko mitään valopilkkuja?
Pirjo: Tunsin suurta iloa, kun odotin koulun pihassa Oskaria tämän
ensimmäisen koulupäivän jälkeen. Poika juoksi syliini ja
kietoi kädet ympärilleni: "Jos olisit pilven päällä emme pystyisi
halaamaan", hän sanoi.
Millainen merkitys kuntoutuksella oli?
Pirjo: Ensimmäinen viikko Käpylän kuntoutuskeskuksessa vuoden 1999 alussa
oli yhtä painajaista. Vanhuuttaan ränsistyneissä ja masentavissa tiloissa
oli jaksettava yrittää opetella istumaan nousemista ja muita taitoja.
Ajattelin, ettei tämä voinut olla minun elämääni.
Kun menit uudelleen kuntoutukseen syksyllä, miltä asiat silloin
näyttivät?
Pirjo: Kun ei pääse yli eikä ali, ei ole muuta mahdollisuutta kuin kahlata
vaikeuksien läpi. Tajusin, että jokaisen on otettava vastuu omasta
elämästään, olipa se miten raskasta ja vaikeaa hyvänsä. Huomasin, että
minulla on yhä annettavaa äitinä ja vaimona. Pääni toimii yhä. Ymmärsin,
ettei norsua voi syödä päivässä.
Pääsit sitten takaisin tv-töihin.
Pirjo: Lokakuussa 1999 tuli räntää taivaan täydeltä, kun menin Sörnäisiin
suunnittelemaan uusia televisio-ohjelmia. Avustajani lykkäsi minut
lastauslavalle, josta siirryin tavarahissillä kymmenenteen kerrokseen.
Kesken päivän poltteet yltyivät silmittömiksi, mutta sitä tuskin kukaan
huomasi palaverissa. Työkaverit yrittivät rohkaista ja helpottaa elämää
seuraavina kuukausina. Puoli vuotta myöhemmin minun oli kuitenkin
myönnettävä, että fysiikkani ei kestä täysipäiväistä työntekoa. Pystyisin
tekemään työtä, mutta en 40 tuntia viikossa toimistossa tai tv-studioissa
kulkien.
Kutsu televisio-ohjelman juontajaksi taisi tulla yllätyksenä?
Pirjo: Kyllä! Ihmettelin puhelimessa, että ettekö keksineet yhtään
raihnaisempaa eukkoa ohjelmanne juontajaksi. Seuraavan vuoden maaliskuussa
tein jo ensimmäistä omaa ohjelmaani, Naisten makasiinia. Työ sopi hyvin
elämäntilanteeseeni. Saatoin tehdä suunnittelutyötä ja sopia haastattelut
omaan rytmiini. Pakollisia säännöllisiä menoja olivat vain suorat
lähetykset ja viikkokokoukset.
Ihmiset pitivät ohjelmistasi.
Pirjo: Katsojat luonnehtivat niitä mutkattomiksi. Kai he huomasivat, että
olin oma itseni, enkä yrittänyt olla enempää kuin olen. Ohjelmalla oli paljon
katsojia.
Mitä ajattelet pyörätuoliin joutumisesta nyt?
Pirjo: Vaikka se on jo muuttunut luonnolliseksi osaksi elämääni, vieläkin
sana neliraajahalvaus inhottaa. Tulee mieleen lehmä, joka makaa ojassa.
Sanon mieluummin, että pääkaapeli meni poikki. Kammoksun myös sanaa
vammainen. Se sulkee pois sen, että päällä ja sydämellä voi pärjätä ihan
normaalisti.
Jaksatko vielä uskoa parantumiseen? Pirjo: Lääketieteellä ei vielä
ainakaan ole keinoja. Silti jokin ohut toivon lanka on jäljellä. Olen ollut
valmis kokeilemaan erilaisia vaihtoehtohoitoja. Luonani on vieraillut muun
muassa venäläinen henkiparantaja, kiinalainen akupunktion taitaja ja
suomalainen kansanparantaja. Jokaiseen kokeiluun on sisältynyt myös
terapeuttinen toivonkipinä.
Kärsitkö edelleen jatkuvista kivuista?
Pirjo: Viime tammikuussa minulle tehtiin Marian sairaalassa kokeellinen
operaatio, jossa yritettiin Botox-pistosten
avulla laannuttaa alavartalon sisäiset poltteet. Huhtikuun alussa operaatio
uusittiin isommalla annoksella. Olen valmis kokeilemaan uusia keinoja.
Minulla ei ole mitään hävittävää.
Mistä saat voimia selviytymiseen?
Pirjo: Niin kauan kuin Teräsmies eli ratsastusonnettomuudessa halvaantunut
näyttelijä Christopher Reeve ei lennä,
parantumisen toivoa ei ole. Vakavasti puhuen eniten apua olen saanut
fysioterapiasta ja mielen kirkkaudesta.
Oletko koskaan katkeroitunut elämälle?
Pirjo: Omalla asenteella on paljon merkitystä paranemisessa. Katkeruus ei
auta mitään. Ei ole tärkeintä se, mitä tapahtuu, vaan se, miten
tapahtuneeseen asennoituu.
Täytyy olla suhteellisuudentajua. Aina jollakin on asiat paremmin tai
huonommin. Kaikki riippuu siitä mihin asioitaan vertaa.
Olet saanut ilmeisen hyvät eväät lapsuudenkodistasi.
Pirjo: Äidiltä saadulla perusturvallisuudella ja karjalaishelsinkiläisellä,
elämänmyönteisellä perusasenteella on ollut osansa paranemisessa.
Olen aina ollut ahmatti elämälle. Nyt olen saanut uudelleen uskoa siihen,
että elämä kantaa vaikeissakin tilanteissa. Vaikka ihminen muuttuu
fysiologialtaan selkäytimen vaurioituessa, se ei merkitse kaiken loppua.
Fyysiset ongelmat ovat hidasteita, eivät lopullisia esteitä.
Miten miehesi Jari on suhtautunut siihen, että elämä muuttui kerralla?
Pirjo: Jarilla on ollut - ja on edelleen - vahva käytännön merkitys
jaksamisessani. Hän onnistui jollakin kummallisella tavalla rakastamaan
minut ehjäksi. Avioliittomme on vastoinkäymisten myötä jopa lujittunut.
Jari on makuuhuoneen peilini, josta näen, että olen yhä hyväksytty ja
rakastettu.
Onko mitään asioita, jotka arjessa erityisesti harmittaisivat?
Pirjo: Välillä kyllä harmittaa, kun en voi enää tanssia, viedä Fiiaa ratsastamaan tai kävellä halaamaan Jaria. On
ollut pakko opetella nauttimaan siitä, että minun ei tarvitse itse puunata
lattioita tai pestä wc-pönttöjä. Vaikka joudun olemaan välillä
itsekeskeinen voidakseni huolehtia omista tarpeistani, toivon etten
muuttuisi itsekkääksi. Alituinen kivun kanssa eläminen syö voimia. Ruumis
ei tottele ja päivittäiset polttelut, vihlomiset ja kirvelyt vievät
mieleltä päätäntävaltaa. Mikään ei olisi aamuisin niin helppoa kuin
käpertyä peiton alle ja jatkaa unia. Onneksi oma sisu kantaa pitkälle.
Minulla on niin suuri vimma tavalliseen elämään, etten sykerry kodin
nurkkaan omien tuntemusteni vangiksi.
Mitä teet vapaa-aikanasi?
Pirjo: Juhlin ystävieni kanssa, käyn teatterissa ja yritän elää niin
normaalia elämää kuin suinkin. Jos kivut käyvät ylivoimaisiksi, on
viimeisenä keinona mahdollisuus ottaa pari tujausta punaviiniä tai
konjakkia. Ne auttavat särkylääkkeitä paremmin, eivätkä tee oloa unettavaksi.
Tosin lääkärit yrittävät löytää sopivia kivun helpottajia, jotka sopisivat
minulle.
Olet aina huoliteltu ja jaksat välittää ulkonäöstäsi ja pukeutua
kauniisti.
Pirjo: Uskon, että rehellinen turhamaisuus voi pitää ihmisen jopa hengissä.
En halua nököttää tuolissani meikkaamattomana, vaan tahdon olla edelleen
voimakkaasti oma itseni. Tahdon nauttia esteettisistä elämyksistä ja kauneudesta ? niistä samoista asioista kuin ennenkin.
Elämän pikku nautinnot, kasvopeili ja Diorin
voidepurnukat ovat osa arkeani ? ja luonnettani.
Jo kolmevuotiaana istuin valokuvissa helmet kaulassa.
Olet kertonut, että näet paljon unia ja että niiden merkitys on kasvanut
elämässäsi viime vuosina.
Pirjo: Uskon, että unet purkavat ja prosessoivat asioita. Heti
onnettomuuden jälkeen uneni olivat vielä liikunnallisia. Usein poljin
niissä jaloilla vaivattomasti ja nautinnollisesti ilmaa taivaalla. Sitten
liikkuminen kävi unissa vaikeammaksi. Kun kävelin portaita, joku riensi
apuun. Sen jälkeen kuviin ilmestyivät kävelykepit ja aivan viimeisenä
kuvaan tuli pyörätuoli.
Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on?
Pirjo: Parikymmentä vuotta toimittajan työ on ollut minulle elämäntapa.
Jatkan omien voimavarojeni mukaan eri medioissa. Kirjoitan kolumneja
Iltalehteen ja käyn luennoimassa muun muassa messuilla elämän
voimavaroista. Juonnan myös hyväntekeväisyystilaisuuksia. Ja vanhojen
kavereiden kanssa on uusia yhteisiä työsuunnitelmia vireillä sekä radioon
että televisioon. Sopivasti puuhaa ja perhe-elämää lomittain. Varsin
tärkeänä koen sen, että olen juuri nyt lasteni ulottuvilla, kun molemmat
ovat kohta murrosiässä.
Opitko onnettomuudesta jotakin?
Pirjo: Olen oppinut, että ihminen ei tule vanhemmaksi, vaan valmiimmaksi.
Yhtenä osana tätä on ollut sen tajuaminen, että vain aitous merkitsee
jotain. Uskon olevani nyt parempi kuuntelija muiden murheille. Osaan myös
nauttia elämän pienistä asioista, ikkunan takana lipuvista pilvistä ja
ensimmäisistä kevään silmuista kotikoivussa.
Mikä on mottosi?
Pirjo: Olen lainannut sen jo teini-iässä Tommy Tabermannilta:
"Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä, siinä haavetta kylliksi yhdelle
elämälle."
Sinut on juuri valittu Vuoden 2002 positiivisimmaksi suomalaiseksi.
Pirjo: Jo viime vuonna kuulemma ääniä ropisi, mutta silloin tittelin vei
sisupussi Veikka Gustafsson. Tämän vuoden tunnustus tietysti ilahduttaa:
niin moni asia elämässä on kiinni asenteesta. Jääkö murehtimaan kaikkea
sitä, mitä ei ole saanut tai ei pysty enää tekemään, vai osaako iloita
siitä, mitä vielä on jäljellä.
(c) Oy
Valitut Palat - Reader´s Digest Ab. Valittujen palojen luvalla
|
